Omistautumisesta ja rakkaudesta

Elise Liikala | julkaistu: 12.10.2019

Omistautumisen kohde on kuin tähti…

Muutama viikko sitten Ajatusringissä puhuttiin elämän merkityksestä. Seuraavalla tapaamiskerralla ryhmä keskusteli inspiraatiosta. Elämän merkitykseen liittyvä ryhmäkeskustelu löytyy tiivistettynä Ajatusringin Facebook-sivulta ja inspiraatiokeskustelunkin postaan sinne luettavaksi piakkoin. Itse olen lähipäivinä pohtinut omistautumista, jolla näen yhteyden sekä elämän merkitykseen että inspiraatioon.

Omistautuminen ilmentää mielestäni sitä, että ihminen on löytänyt jotakin sellaista elämänpiiristään, johon hän haluaa vapaasti sitoutua. Omistautumisen tunnusmerkki on sitoutumisen kohteen kokeminen merkitykselliseksi.

Omistautunut ihminen on inspiroitunut asiastaan tai kohteestaan. Omistautumiseen liittyy kiintymys, jopa rakkautta silloinkin, kun asia jolle on omistautunut, tuottaa päänvaivaa, surua tai huolta.

Ihminen voi olla omistautunut monenlaisille asioille. Omistautumisen kohde voi olla esimerkiksi joku ihminen, yhteisö tai aate. Se voi olla itsensä kehittämistä jossakin tietyssä taidossa, kuten soittamisessa, tai se voi olla jokin päämäärä, kuten vaikkapa sellaisen keksinnön tekeminen, joka ratkaisee mikromuovien takaisinkeruun maailman valtameristä tai jonkin sellaisen palvelun tarjoaminen, joka tuottaa hyvinvointia. Omistautuminen on syvää kiintymystä tai rakkautta, joka muuttuu teoiksi päivästä toiseen. Se on pitkäkestoista ja jatkuvaa.

Omistautunut ihminen ei ole suorittaja, joka tekee jotakin, koska laskelmoi suorituksensa esimerkiksi taloudellisesti kannattavaksi. On toki paljon asioita, joille voi olla omistautunut ja jotka tuottavat myös rahaa. Usein ihmiset, jotka omistautuvat jollekin asialle saavuttavatkin taloudellista menestystä.

Moni meistä voi olla erinomainen työntekijä ja sitoutunut tehtäväänsä – ihminen, johon sekä työnantaja että palvelunsaajat ovat erittäin tyytyväisiä. Sitoutuminen on kuitenkin mielestäni eri asia kuin omistautuminen. Omistautunut ihminen on paitsi sitoutunut, ennen kaikkea inspiroitunut siitä, mitä hän tekee tai kenelle hän tekonsa kohdistaa. Hän on motivoitunut ja usein myös innostunut.

Uskon, että omistautumisen kohde on hieman kuin ensirakkaus. Emme valitse tietoisesti sen kohdetta. Tiedämme vain, kun rakkaus iskee. (Voi toki olla, että joidenkin kohdalla rakkaus syttyy hitaasti ja huomaamatta). Omistautumisen kohdetta, kuten rakkauttakaan ei ole aina helppo löytää. Se, että on aktiivinen toimija maailmassa, eli se että tapaa uusia ihmisiä ja kokeilee erilaisia asioita, voi kuitenkin edesauttaa ”oman jutun” löytymistä. 

Omistautuminen muistuttaa omistaminen sanaa. Omistautumisen kohde onkin jotakin sellaista, jonka sydämemme omistaa ja jolle se sykkii. Samaan aikaan se on jotakin, jolle haluamme antaa itsemme. Omistautumiseen sisältyy siis kaksi puolta: omistaminen ja antaminen.

Omistautumisen kohde on kuin tähti, joka loistaa elämämme taivaalla ja jonka valossa näemme pimeässäkin suunnan kotiin.

Se sytyttää kokemuksen elämän merkityksellisyydestä.

Pohdittavaksi:
Oletko kokenut omistautumista? Missä tilanteessa?
Mikä on tällä hetkellä omistautumisen kohteesi? (jos sinulla on sellainen)
Miten joku, joka haluaisi, muttei koe omistautumista, voisi löytää omistautumiselleen kohteen?

Kuva: Matheus Bertelli / Pexels.

4 vastausta artikkeliin “Omistautumisesta ja rakkaudesta”

  1. Erkki sanoo:

    Muistan kuinka teininä omistauduin videopelille. Sittemmin vastaavanlaista omistautumista on vaikea osoittaa.

    Omistautumista ehkä syttyy asioita kohtaan joiden parissa on viettänyt aikaa ja joiden suorittamisesta on saanut jonkinlaista palkintoa. Pitäisin kuitenkin toivottavana, että ihmiset säilyttäisivät sopivan määrän jäitä hatussa, eivätkä antaisi itseään omistautumisen vietäväksi; yhtä hyvin ihminen voi omistautua sosiaalisesti tai ekologisesti taantumuksellisille asioille. Esimerkkejä omistautumisen haitallisuudesta voisivat olla epäterveet ihmissuhteet, syvä uskonnollisuus ja työskentely tupakka- tai öljy-yhtiössä. Omistautuminen saattaa huumata sinut merkityksellisyydellä, mutta siihen pystyvät kaikki muutkin päätä sekoittavat aineet. Sitoutuminen kuulostaa minusta harkitummalta, ja siten terveemmältä tavalta löytää merkityksellisyyttä.

  2. Elise Liikala sanoo:

    Kiitos pohdinnoista. Omistautuminen ei ehkä tosiaan tuota aina vain myönteisiä vaikutuksia.
    Toisaalta mietin, ovatko ne ilmiöt joita ainakin osittain kuvaat tekstissäsi ilmiöitä, joita voisi nimittää pikemminkin innostuneisuudeksi tai joissain tapauksissa riippuvuudeksi tai hurahtamiseksi.
    Ne ovat omasta näkökulmastani harkitsemattomampia tiloja kuin omistautuminen.

    Ajattelen, että hurahtaneen ihmisen suhde hurahtamisen kohteeseen on lyhytkestoisempi omistautumiseen verrattuna. Hurahtaminen on jossain määrin huumaa. Omistautuminen on kokonaisvaltaisempi tila, jossa ilmenee mielestäni jatkuvuutta ja tasapainoa, silloinkin kun tunteet vaihtelevat.

    Sanat ovat välillä ”hankalia”. Käytämme niitä keskenämme eri tavoin ja välillä (kuten nyt) joudun itsekin miettimään, mitä jollakin sanalla lopulta tarkoitan. Lapsi, joka leikkii joka päivä pallolla ei mielestäni ole omistautunut, vaan innostunut ja heittäytynyt. Toisaalta aikuinen, joka pelaa ammatikseen jalkapalloa (tekee samaa aktiviteettia kuin lapsi), voi olla omistautunut pelaamiselle.

    Omistautumiseen liittyy mielestäni sekä järkeä että tunnetta. Siihen kuuluu myös pitkäjänteistä sitoutumista, vaikka sitoutuminen itsessään on eri asia kuin omistautuminen.

    Minulle omistautuminen näyttäytyy asiana, johon ihminen liittää lähes aina myönteisyyttä ja jonka hän uskoo tuottavan hyvää – silloinkin, kun hän toimii jonkin sellaisen asian parissa, joka osoittautuu jollain tapaa haitalliseksi.

    ps. Itse en niputtaisi yhteen epäterveitä ihmissuhteita, työskentelyä tupakka- tai öljy-yhtiöissä ja syvää uskonnollisuutta. Syvä uskonnollisuus on valtavan laaja käsite, joka pitää sisällään todella erilaisia maailmankatsomuksia ja tapoja harjoittaa hengellisyyttä. Syvä uskonnollisuus olisi edellisiin verrattuna pikemminkin kuin ihmissuhteet koko spektrissään. Uskonnolliseen elämään, kuten ihmissuhteisiinkin liittyy välillä räikeitä varjopuolia, mutta ne voivat olla jollekin ihmiselle myös syvällisin elämää kantava voima ja ilo.

  3. Petri sanoo:

    Kiitos kirjoituksesta ja sen jälkeisistä keskusteluista. Ne poikivat paljon ajatuksia.

    Pidin siitä, miten omistautumisen kaksi puolta, omistaminen ja antaminen, tulivat tekstissä esiin. Kenties niiden kautta myös avautuu ero addiktoitumisen/riippuvuuden ja omistautumisen välillä.

    Riippuvuus jostakin voi alkuvaiheessa tuntua asialta, josta saa paljon. Kun totuus paljastuu jossakin vaiheessa, käy ilmi, että ihminen ei lopulta omista tarpeensa kohdetta, vaan antaa loputtomasti itsestään hakiessaan yhä voimakkaampaa elämystä. Samalla kuitenkin on vaikea päästä irti riippuvuudesta. Kun taas mielestäni omistautuminen sietää sen, että asiat eivät ole koskaan täydellisen palkitsevia. Omistautumisen kohteen puolesta toimiminen on jo itsessään mielekästä. Siksi sanassa on lähtökohtaisesti positiivinen varaus.

    Esimerkkinä ajattelin sanaa pelaaminen, joka ei vielä sisällä mitään arvolatausta. Kielteisenä ilmiönä on peliriippuvuus, jossa lievimmässä muodossa ihminen hukkaa vain omaa aikaansa ja vakavammissa tapauksissa rahansa ja ihmissuhteensa. Positiivinen näkökulma peleihin liittyen voisi olla vaikka intohimoinen opetuspelien suunnittelu yhdessä koulujen kanssa ja pelien jatkuva kehittäminen. Niissä on vaikea nähdä vastaavia lieveilmiöitä.

    Vielä sitoutumisesta. Eräässä käännösprojektissa jouduimme vastikään miettimään sitoutumisen eri asteita, miten niitä kuvattaisiin suomeksi. Commitment ei ilmaise yhtä voimakasta sitoutumista kuin engagement, mutta päädyimme kuitenkin käyttämään molemmista samaa käännöstä. Omistautuminen olisi ollut liian voimakas sana, eikä alkutekstissä ollut siihen liittyviä ilmaisuja (devotion, dedication). Sitä paitsi työkontekstista puhuttaessa tuntuu, että on ihan riittävää olla sitoutunut työhön tai sen tavoitteisiin. Vaikka minkälainen huipputyöyhteisö olisi kyseessä, en pitäisi mielekkäänä, että työsopimuksessa edellyttäisiin suoranaista omistautumista työlle. On aivan eri asia, jos ihminen itse haluaa vapaaehtoisesti omistautua työlle, jota pitää esimerkiksi tiettynä ajankohtana keskeisenä elämäntehtävänä. Varmaankin suurimmat tieteen ja taiteen saavutukset ovat syntyneet juuri siitä syystä, että joku on pystynyt täysivaltaisesti omistautumaan itselleen rakkaan asian tekemiseen.

    Pohdittavista kysymyksistä vaikein oli viimeinen, eli miten löytää omistautumisen kohde, jos sitä haluaa. Mietin, onko olemassa jonkinlainen hajonta ihmisten kesken siten, että joillakin on hyvin voimakas tarve [ja kyky] omistautua tärkeäksi kokemalleen asialle, ja toisilla tällainen tarve olisi vastaavasti hyvin vähäinen (ilman että on kyse masennuksesta tai vastaavasta tilanteesta, jossa ylipäätään on vaikea pystyä tavoittelemaan mitään merkittävän suurta). Mutta kun kysymys koski ihmistä, joka lähtökohtaisesti haluaa löytää omistautumisen kohteen, se rajaa tarkastelua. En tiedä, onko mahdollista antaa yksiselitteistä vastausta. Mielestäni artikkelissa oli jo selvä vinkki onnistumiseen, eli aktiivisuus ja kokeilu. Paljon on tuuristakin kiinni. Jos muiden ihmisten reaktio on kannustava tai torjuva, orastava omistautuminen saa kovin erilaisen suunnan. Paras olisikin löytää joku, joka on vilpittömästi etsijän puolella ja jaksaa kysyä sekä kannustaa.

  4. Elise Liikala sanoo:

    Hei ja kiitos ajatuksistasi,

    Erityisesti tapa, jolla erittelet riippuvuuden ja omistautumisen eroavaisuuksia herätti minussa oivalluksia.

    Oli myös kiinnostavaa kuulla käännösprojektistanne. Itsekin olen lähiaikoina törmännyt devotion-sanaan, kun olen lukenut englanniksi tekstejä empaattiseen toimintaan liittyen. Kyseinen sana ja siihen liittyvät teemat ovat yksi blogitekstini sytykkeistä.

    Mietit työhän liittyvää omistautumista: Yleisesti ei ole tosiaan mielekästä vaatia, että ihmisen tulisi omistautua työlle. Poikkeustilanteita toki on, kuten vaikkapa sijaisvanhempina toimiminen.

    Jäin pohtimaan tekstissäsi mainitsemaasi elämäntehtävää. Joillakin ihmisillä on kenties tunne siitä, että heillä on yksi suuri elämäntehtävä (tai omistautumisen kohde). Toisilla voi ehkä olla useampia elämäntehtäviä joko samaan aikaan tai eri aikoina elämän matkan varrella. On varmasti myös monia, joilla ei ole tunnetta elämäntehtävästä.

    Elämäntehtävä on käsite, joka saattaa joistakuista vaatia uskomista kohtaloon tai Jumalaan. Kun puhutaan elämäntehtävästä ja kutsumuksesta, niin silloin viitataan ainakin ajatukseen, että elämäntehtävän alkuperä on ihmisen ulkopuolella.
    Omistautuminen on sanana mielestäni neutraalimpi. (Toki elämäntehtävä voi olla joillekin asia, jonka ihminen kokee itse suvereenisti valinneensa/päättäneensä.)

    Tekstisi lopussa ollut huomio toisen ihmisen merkityksestä omistautumiselle on varmasti monille lukijoista totta. Uskon itse, että omistautuminen vaatii usein paitsi ihmisen oman sisäisen motivaation myös toisen ihmisen tuen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *